Ensi viikolla vietetään ystävänpäivää. Siis, oikein vietetään. Montako vuotta tätä päivää on oikein viettämällä vietetty Suomessa. En muista että, montakaan tai monta kymentä ainakaan. Minua henkilökohtaisesti vähän ällöttää koko päivän viettäminen.
Jokainen päivä on ystävänpäivä. Tietysti onhan niitäkin päiviä joskus, että ihan oman napansa ympärillä pyörii. Onneksi ei montaa vuodessa. Itse ainakin tunnen niin, että jokaisen vuoden päivänä minulla on aikaa tai ainakin ajatusta ystäville.
Ystävänpäivästä hyötyvät tietysti kaupat, varsinkin kukkakaupat, postit, teleoperaattorit jne... Tai eihän sitä enää kortteja ihmiset jaksa postissa laittaa, liian suuri vaiva. Eikähän enää viestejä kannata naputella tai laittaa ystäviltä tulleita runonpätkiä eteenpäin kännykällä. Paljon helpommalla pääsee kun päivittää facebookin "seinää" Hyvää Ystävänpäivää kaikille. Siinähän se menee helposti monelle sadalle ystävälle, toivotukset.(heh)
Se miten muistaa ystäviä täytyy tulla ihan luonnostaan. Eikä sitä mielestäni pidä kutsua erikseen muistamiseksi. Minulle ystävät on sitä, että jaan heidän kanssaan asioita. Iloja ja suruja. He ovat aina elämässäni, eikä missään reservissä odottamassa, että kun on se hetki tai päivä jolloin on aikaa heille. Minulle ystävät on olleet elämässäni niin suuressa arvossa, että ei tosikaan. On ollut hetkiä, että omat ilot ja surut on jakamalla heidän kanssaan helpottaneet tai sitten tuntuneet aidoilta. Oi, työ miun ystävät, olette niin tärkeitä miule.
Enkä mie nyt mitenkään vastusta sitä ystävänpäivän viettoakaan, vaikka alussa tuossa sanoin ällööväni. Tietysti pitää muistaa ystäviä lahjoin ja kortein, syödä vaaleanpunaisia leivoksia jne.... Mutta, jos työ miun rakkaat ystävät jostain syystä, ette miulta lahjaa tai kukkakimppua juuri tänä päivänä saa. Nii se ei tarkoita, ettei oltaisi ystäviä.
Naistenpäivä on sitten asia erikseen... :) Vai mitä, kaikki naiset?
